Luvatta otettua puuta.

on

Tämä ei ole muistopuhe, sillä sellaista rakastamani ihminen ei olisi toivonut, Tämä on lyhyt muistelo yhteisestä matkastamme. Muistelo arvostuksesta, luottamuksesta, huolenpidosta ja rakkaudesta. Minulla oli onni saada kulkea yhteistä matkaa upean huolehtivan anoppini kanssa 19 vuoden ajan. Noiden vuosien aikana ei ollut asioita, joita en olisi voinut ottaa hänen kanssaan puheeksi. Ei ollut hetkeäkään ilman täydellistä luottamusta, ei hetkeäkään ilman arvostusta ja sen osoittamista.

Tapasimme ensimmäisen kerran vuonna -97, kun olin itse vasta 26 vuotias. Kohtaaminen oli avoin ja tulevan ystävyyden siemen kajahti kukkaan heti kerralla. Hänellä oli iso ja rakastava sydän. Hän antoi uudelle ihmiselle mahdollisuuden – varauksetta.

Moni tietää, että pidän kaikenlaisista pienistä askareista ja puuhasteluista, eikä ensikohtaamisesta tainnut kulua viikkoakaan, kun jo rakensin hänelle portaita puutarhaan junaratapölleistä. Se oli jälkikäteen arvioituna nuorelta mieheltä viisas ratkaisu, sillä niistä portaista puhuttiin seuraavat kymmenen vuotta.

Iloisia illallisia, rauhallisia kesäiltoja grillin ääressä. Keskusteluita ja muisteluita. Paljon arkisia askareita maalla ja kaupungissa. Huolenpitoa.

Kaikkien askareiden ja puuhasteluiden keskellä elämämme pysähtyi hetkeksi, kun noin 16 vuotta sitten, saimme kuulla rakkaamme sairastuneen. Muistamme, kuinka nopeasti ensimmäisen järkytyksen jälkeen, jo vaikeiden hoitojaksojen aikana, hän alkoi taas omaan luontaiseen tapaansa huolehtia meidän muiden hyvinvoinnista. Hän siirsi oman jaksamisensa ja hyvinvointinsa taka-alalle. Hänellä oli iso ja rakastava sydän.

Sain osakseni paljon ansaitsematonta kunnioitusta. ”Kyllä Kimi tämän tietää, Kimi saa päättää”, on tuttu lause monille perheemme piirissä eläville. Lause toistui usein, kun erilaisia teknisiä ratkaisuja, korjauksia, tai remontteja vuosien saatossa suunniteltiin ja toteutettiin. Kävipä joskus niinkin, että konsultoimme muiden kanssa ensin mielestämme parhaan ratkaisun johonkin asiaan, joka sitten esiteltiin ”Kimin päätöksenä”. Se toteutettiin.

Tiedättekö ihmisen, joka näkee kaikissa asioissa aina ensin sen valoisan puolen?

Hän auttoi perhettämme monissa asioissa. Lapsemme ovat saaneet varauksetonta rakkautta koko elämänsä ajan. Niin myös me vanhemmat. Hänellä oli aina aikaa läheisilleen ja ystävilleen.

Hän piti myös shoppailusta. Kun jossain vaiheessa ehdotin ”oma lehmä ojassa”, että tekisin pienen remontin varastona olleeseen autotalliin, jotta tila olisi helpommin käytettävissä eri tarkoituksiin, hän ei tietenkään ollut parempaa ideaa kuullutkaan. Kun autotallia piti ensin siivota ja järjestellä remontin tieltä, muistan sitä tehdessäni pohtineeni, ”tästä talosta ei kyllä letkuliittimet lopu”. Kun puutarhakausi oli kuumimmillaan, puutarha vaati kastelua ja ellei edellisenä syksynä hyvin varastoidut letkutarvikkeet löytyneet juuri tarpeen hetkellä, hän käänsi auton nokan kohti rautakauppaa ja kohta taas kasteltiin. Tästä johtuen näitä letkutarvikkeita oli ja on edelleen tallessa paljon.

Viime kesänä korjasin ruohonleikkuria maalla ja työkaluja hakiessani raivasin tietäni varastossa; letkuliittimiä, sadetin, letkua, letkuliittimiä ja taas letkuliittimiä. Muistan naurahtaneeni tuolloin, että näitä varten voisi perustaa puutarhatarvikemyymälän. Hän rakasti puutarhan hoitoa. Tiedättekö ihmisen, joka näkee kaikissa asioissa aina ensin sen valoisan puolen? Hän oli sellainen.

Sairaus oli välillä poissa kokonaan, välillä se palasi takaisin. Oli hyviä ja huonompia hetkiä. Hänen viimeiset viikot ja päivät olivat meille kaikille vaikeita. Erityisen vaikeita ne olivat hänelle itselleen, huolehtijasta oli tullut huolehdittava. Siitä huolimatta hän totesi minulle aina tervehtimässä käydessäni: ”Mene sinä nyt perheesi luo, kyllä me täällä pärjätään” Hänelle perhe oli tärkeä. Muistan useita keskusteluita kevään ajalta. Eräässä keskustelussa hän totesi: ”On yllättävää, kuinka ahne olenkaan elämälle, mutta toisaalta saan sitten tavata isäni ja äitini taivaassa”

IMG_2974Meillä oli tapana aina halata tavatessamme ja hyvästellessämme. Muutaman viikon takainen, viimeiseksi jäänyt halauksemme ei unohdu koskaan. Sain kertoa hänelle rakastavani häntä ja hän vastasi tarttumalla käsivarteeni, kaikilla niillä voimillaan joita vielä oli jäljellä. Seuraavana päivänä hän nukkui pois omassa kodissaan, perheensä ympäröimänä. Kipu oli poissa. Huolehtijasta huolehtisi nyt joku muu.

Viime jouluna tarinoimme joulupöydässä, kun hän kertoi ajoista vuosikymmenten takaa, jolloin hän piti yrittäjänä yksityistä lastentarhaa Helsingissä. Tarhan henkilöstön kanssa oli ollut määrä saunoa, eikä saunapuita juuri silloin ollut. Hän jatkoi: ”Ajoimme tyttöjen kanssa kaupungin metsään ja otimme luvatta puita auton perän täyteen”.

Voin nyt tässä tunnustaa, että ei minullakaan suoranaista lupaa ollut, kun 19 vuotta sitten hain Pasilan ratapihalta pöllejä niitä puutarhan portaita varten. Luvatta otettua puuta puolin ja toisin, mutta hyvään tarkoitukseen molemmat.

Puhuimme saunassa poikani kanssa mummista. Poika kertoi, että tärkein muisto mummista on se, että ”Mummi uskoi ja luotti minuun. Mummi sanoi aina, että sinä tulet kyllä pärjäämään”.

Tiedättehän ihmisen, joka näkee kaikissa asioissa aina ensin sen valoisamman puolen. Kunpa me kaikki osaisimme jättää yhtä ihanat muistot jälkeemme. Siihen tarvitaan iso ja rakastava sydän.

Ikuisen kiitollisuuden tunnustaen, Kim.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s